Mäki-Matin perhepuisto on Suomen vanhin perhepuisto. Puisto on perustettu vuonna 1979. Miltei viiteenkymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista. Keräämme muistoja niiltä vuosilta! Kerro meille omasi!
"Olen täällä nyt kotimaisemissa ja yritän teille kertoa tämän talon menneisyydestä.
Tämä talo on yksi Syrjälän talon torpista ja mäkituvista, jotka ovat aikaisemmin kuuluneet Jyväskylän maalaiskuntaa. Mäki-Matin katu on ennen ollut kaupungin ja maalaiskunnan rajana.
Tämän talon ostivat isovanhempani Emma ja Juho Hiironen v. 1915 ja muuttivat tänne neljän lapsensa kanssa, joista äitini oli vanhin. Hän oli silloin 18-vuotias. Talo oli silloin 20 vuotta vanha, joten sillä on nyt jo ikää n. 75 vuotta."
(Vuonna 2026 ikää tulee siis 122 vuotta!)
"Äidin isä Juho Hiironen oli kaupungin sähkölaitoksen ensimmäinen lämmittäjä ja lisähommanaan hänellä oli syksyisin sikojen tappo. Siihen aikaan kaupungissa pidettiin kotieläimiä. Mummoni Emma oli ollut herrasväkien kotiompelijana mm. Gustaava Gummeruksen perheessä.
Tämä seutu on paljon muuttunut vuosien varrella. Ensimmäisiä muistoja tästä mummolasta oli pitkä ulkorakennus, joka oli tuossa Oikokadun suuntaisena. Siinä oli navetta, jossa mummolla oli lehmä ja possu kasvamassa, heinäliiteri, jossa 5-6-vuotiaina olimme heiniä pakkaamassa. Kerrotaan, että kun Emma ja Juho menivät kesällä Tuomiojärven rantaan, niin heillä oli possu mukana ja se kulki kuin koira ja herätti ihmettelyä. Syksyisin roikkui keittiön katossa kuivumassa sianrakkoja kuin ilmapalloja. Niilläkin oli oma tarkoituksensa ne pappa Hiironen myi kupparille, kuppaussarvissa niitä käytettiin.
Mieleen tulee myös punainen silta, joka Harjulta Oikokadun yli Normaalilyseon puolelle. Korkealla harjun rinteellä oli silloin talo, jonka omisti Enola-niminen pariskunta. Kerran Enola oli ollut juhlatuulella ja kaksi poliisia talutti häntä siltaa pitkin viedäkseen rauhoittumaan. Enola lauloi Hissun kissun kyllä tästä selvitään – vielä on viitonen kahviin ja pullaan. Meillä oli silloin koti Löylykadulla Viljasen talossa, joten mummolassa käytiin usein. Mummon pyöreässä paistinpannussa paistettu pulla maistui maailman parhaalta."
"Hiirosen mummo kuoli kesällä 1936 ja meidän perhe isä Urho Aalto, vaimo Aini o.s. Hiironen ja 5 lasta, joista olen vanhin, silloin 11-vuotias, muutimme tänne papan kanssa asumaan. Silloin oli jo pihapiiri muuttunut, ulkorakennukset oli Oikokadun puolelta purettu ja rakennettu tuonne pihan puolelle. Siihen aikaan oli näillä kulmilla paljon samanikäisiä lapsia. Oli leikkikavereita, kuului iltaisin naurua ja hihkumista, kun yhdessä leikimme, olimme piilosilla, karttu on varastettu, pumpiilosta ym.
Talvella laskimme harjulla mäkeä. Eräänä talvena sinne kaupungin puolesta jäädytettiin oikein hieno pitkä mäki. Me kakarat Hiirosen papan juttusille tinkimään häneltä tappikelkkaa lainaksi, mutta eipä se niin yksinkertainen juttu ollutkaan, vaan pappa sanoi: ”te katkaisette siellä jalkanne ta kätenne”. Me vaan ei annettu periksi. Niin sitten asia ratkesi, että pappa sanoi itse lähtevänsä sillä kelkalla koettelemaan, onko mäki vaarallinen. Saimmekin kelkan sitten kokeen jälkeen ja riemulla ei ollut rajoja. Kesällä kävimme uimalaitoksella, joka oli silloin tuolla Jyväsjärven rannassa. Siellä pidettiin uimanäytöksiä pelleineen.
Tienasimme pääsyliput sinne kun olimme liikkuvina mainoksina kauppakadulla. Kannoimme pahvista tehtyjä mainoksia, jotka ulottuivat aina nilkkoihin asti; toinen edessä toinen ja toinen selän puolella. Hauskaa hommaa se vaan oli. Uimaharrastus oli meillä äidin peruja. Hän oli aikoinaan suorittanut priimusmaisterin arvon ja saanut kilpauinnissa palkintoja. Meille jäi suoritukset kandidaatin arvoon."
"Kesä 1937 oli juhlakesä, oli suuret messut ja paljon kansaa liikkeellä. Messujen pääjuhla pidettiin Lounaispuistossa, jossa oli komea kulkue vanhoista Jyväskyläläisistä. Kirjailija Terttu Pajunen-Kivikäs oli tätä järjestämässä ja hän meidätkin pyysi sinne mukaan. Olimme kulkueen viimeisinä Jyväskylän nousevaa nuorisoa. Messujen jälkeen myytiin kaikki messukopit, lautatavaraa ym. tarvikkeita huutokaupalla. Meidän lasten suureksi riemuksi pappa huusi meille leikkimökin. Siellä sitten myöhempinä kesinä nukuimme. Mökki oli tuossa ikkunan alla."
"Lindenin neidin kauppa oli myös meille mieluinen paikka, silloin kun saimme isältä ruinattua muutaman pennin. Kaupassa oli ihania mansikkakaramelleja, jotka hän meille myi kätevästi pyöräyttämässä tötterössä. Lindenin Milja-täti meitä pyysi joskus mukaansa Jyväskylän Naisvoimistelijoiden kesänviettopaikkaan retkelle.
Ida Niinikankaan kauppa oli myös sellainen, minne lähdimme asialla oikein halusta. Siellä oli maailman parhaat munkit, joita sieltä useimmiten haettiin. Markkinoiden aikaan oli sen nurkilla aina katseltavaa. Siellä tehtiin hevoskauppoja ja Pitkälläkadulla katseltiin koeajoja. Jos joku löi hevosta huudettiin, ”ei saa lyödä hevosta”. Mutta viis ne markkinamiehet meidän huudoistamme välittivät."
"Vuodet vierivät, tuli syksy 1939. Hiirosen pappa kuoli ja säästyi näkemästä sotaa. Me kasvoimme, olimme sotaa paossa. Kaivoimme tuonne pellolle jossain vaiheessa sirpalesuojankin. Linnut lentävät pesästä; samoin kävi meillekin. Isä Aalto ajoi aikanaan taksia ja viimeksi ennen eläkkeelle siirtymistään hän oli Jyväskylän kaupungin sähkölaitoksen palveluksessa.
Eläkepäivinään aikansa ratoksi hän kesäisin korjaili tuolla pihan perällä polkupyöriä. Vieläkin moni tuttava sanoo: ”kumpa se teidän isä eläis niin sais polkupyörän kuntoon”. Tavella hän veisteli pieniä puuhevosia, joille hän narusta liimasi harjan ja hännän. Äiti kutoi lapsenlapsille sukkia ja lapasia."
"Tämä talo on aina ollut lasten ympäröimä. Täällä on leikitty, askarreltu, perustettu ystävyyskerhoja, laadittu sääntöjä: esimerkiksi sitä, joka kiroilee joutuu maksamaan sakkoa. On hypätty narua ja ruutua siitäkin huolimatta, että Hiirosen papan mielestä kengät siitä kuluvat. Vanhempani olisivat varmaan iloisia, jos eläisivät ja näkisivät miten hyvään
tarkoitukseen tämä tupa ja sen ympäristö nyt on valmistunut. Toivotan puistolle siunausta ja menestystä – täällä leikkii nyt vuorostaan Jyväskylän tulevaa nuorisoa.
Lopuksi siteeraan opettajaani Martti Korpilahtea. Tulkitkoon se jotai siitä mitä tällä hetkellä sisimmässäni liikkuu ja tunnen."
”Kun Jyväsjärveä tyyntä mä sousin
Tuomion rantoja kun samosin,
taikkapa Harjulle tuonne ma sousin
yhtäpä, yhtäpä aavistelin.
Muualle kerran jos kohtalo vie mun,
parhaimmat päiväni tänne ne jää,
Tääl` elon runsahan tunsin mä riemun,
ei mua muut voi ymmärtää”.
Teksti: Liisa Järvinen, puhe vuonna 1979 perhepuiston avajaisissa.
"Olimme talvisodan jälkeen, v.1940, evakkoina kulkeutuneet Kinkomaan ja Muuramen kautta Jyväskylään. Jatkosodan aikana elimme Taulumäellä. Sitten talo, jossa vuokralaisina asuimme 5,5 vuotta, myytiin. Jouduimme taas evakoiksi. Saimme väliaikaisen asunnon kaupungin vuokrataloista Pitkältäkadulta. Nämä asunnot olivat tarkoitettu kaupungin työntekijöille, joten jouduimme katselemaan uutta majapaikkaa. Isämme oli kuollut toukokuussa. Tässä vaiheessa Milja Linnosto tarjosi meille omistamastaan Lindenin perikunnan talosta, Oikokatu 5, huoneen ja keittiön asuntoa vuokralle. Otimme tarjouksen vastan.
Näin tuli 14 vuodeksi kodiksemme nykyisen perhepuiston asunto ja pihapiiri. Tilda Linden, Miljan äiti, ihana myhäilevä vanhus, eli vielä muutaman vuoden meidän aikanamme."
"Milja piti puotiaan alakerrassa. Siellä mitattiin jauhot ja sokerit vaa´alla paperipussiin ja ehdittiin asiakkaan kanssa kysellä kuulumiset.
Isä Linden oli ollut kaupungin ”vossikka-kuski. Hevostallit sijaitsivat vielä pihapiirissä. Markkinoiden aikaan pihaan ilmestyi hevoskauppiaita. Tallit vuokrattiin. Milja osasi pitää ”ukot” kurissa. En muista koskaan olleen suurempia rähinöitä. Tallin vintille kiivettiin ns. ulkohuoneeseen eli ”huussiin”. Se oli mielenkiintoinen, 3 reikäinen paikka. Seinät olivat täynnä Kotilieden ym. kauniita kansikuvia. Yhdellä seinällä koreili menneiden abien tunnuslause: ”Ahkeruus on ilomme, laiskuus intohimomme”. Lämpimänä kesäiltana sinne unohtui lukemaan lehtiä."
"Ulkorakennuksessa olivat halkoliiterit erikseen Miljalle ja meille. Liiterimme yläkertaan veivät rappuset. Siellä oli tilava ylinen.
Tähän yliskamariin liittyy eräs huvittava muisto. Olin aikoinani Partiolippukunta Reippaiden Poikien kolkkajohtaja. Vanha seurakuntatalo Harjukadulta, jossa parvemme kokoontui, oli purettu. Olimme joutuneet kulkusalle. Esitin kolkille, että jos hiipisimme hiljaa kuin intiaanit, voisimme kenties syksyn aikana kokoontua vintille. Alku meni hyvin. Sitten unohtuivat intiaanitaidot. Paljastuimme ja saimme häädön. Sen jälkeen kuljeskelimme siellä täällä. Muutaman kerran jopa poliisilaitoksen käytävällä.
Oi katso, sireenit on puhjenneet!
Kesäisin pihapiiri oli kaunis. Milja oli innokas puutarhuri. Varhain ilmestyivät kevätkukat. Erilaiset perennat koristivat kaupan seinustaa, verannalla kiipeilivät naruissa keltaiset Kanarian-krassit, pihlajat ja sireenit tuoksuivat. Pieni kasvimaakin oli.
Elin täällä omaa nuoruuttani, johon kuuluivat runot, romaanit ja musiikki. Saima Harmajan runojen seitsemäs painos oli ilmestynyt v. 1947."
”Oi katso sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.”
"Aila Meriluodon siihen aikaan ilmestyneen ”Lasimaalauksen” runoa luimme aina kun joku ystävistä täytti 20 vuotta."
”Kaks’kymmentä suvea sulta sain,
soit rikkaasti, rikkaasti sen:
valon, varjon välkettä, tuulta vain
ja nuppujen runsauden”.
"Miljan asunto koostui pienestä keittiöstä ja suuresta, valoisasta kamarista, jossa oli ikkunat kolmeen suuntaan. Valoa riitti kukkasille, joita hän ryhdikkäänä, hyräillen hoiteli. Naisvoimistelu ja kuorolaulu olivat kuuluneet hänen elämänsä harrastuksiin. Jyväskylän sekakuoron alttostemmat sujuivat vieläkin taidolla.
Oli se elämä toisenlaista silloin.
Ei ollut meillä vesijohtoa. Vesi haettiin naapurin, Kaposen pihasta kaupungin vesihanasta. Pihan perällä oli komposti, johon laskiämpäri tyhjennettiin. Asunto ei ollut suuren suuri. Keittiöön mahtuivat senkki, tiskipöytä, komuutti, pirtinpöytä penkkeineen, heteka ja kaappi. Kamarissa 2 sänkyä, piironki, pöytä ja 3 tuolia. Ihmeeltä tuntuu, että kun meillä karjalaisina kävi paljon vieraita, myös yövieraita, mahduttiin hyvin. Tosin sain usein komennuksen Miljan kamarin laidastavedettävään puusänkyyn ja veljeni Väinö nukkui kesäisin telttavuoteessa yläkerrassa, jonne verannalta rappuja pitkin luukun kautta kiivettiin. Vintti oli myös ylimääräisen tavaran säilytyspaikka."
"Kesät olivat parasta aikaa täällä asumiseen. Talven tulo pelotti. Huoneet olivat kylmät. Polttopuita piti varata paljon. Pakkasella lämpisi kamarin pönttöuuni aamuin illoin. Usein heräsin siihen, kun äitini oli jo lämmityspuuhissa. Vaikka keittiössä oli iso leivinuuni, oli se lämmityskiellossa. Hella antoi oman lämpönsä. Oven edessä pidettiin täkkiä. Täkkien ja huopien alla tarkeni vuoteessakin. Onneksi peittoja riitti.
Hella olikin asunnon sydän. Me, perheenjäsenet, emme olleet ainoita, joita äitini ruokki. Maalta tulevat koululaiset istahtivat pirtinpöytämme ääreen äidin ravitsevaa ruokaa nauttimaan siinä missä me omatkin. AH! Ne sultsinat ja piiraat! Naapurimme, Kaposen tätikin muisteli miten vedenhakumatkalla oli ikkunalle ilmestynyt lämpimäispaketti."
"Pirtinpöydän ääressä kasvattisiskoni Silja luki läksynsä, ensin Cynkkarilta sitten Tipulasta saadut. Siinä tuli suunniteltua parvi-illat ja tyttökerho-ohjelmat.
Veljeni Lauri, Heinolan parantolasta palattuaan suunnitteli Jyväskylän Reumayhdistystä ja johti sen perustavaa kokousta.
Siinä istui romaninainen Saara tyttärensä Seijan kanssa, ei vain saatavaa odotellen vaan äitini ystävällisyydestä nauttien."
Pyykit pestiin Taipaleen talon pyykkituvassa Pitkälläkadulla. Lakanat mankeloitiin Bäckströmin talossa. Samassa pihapiirissä, Cygnaeuksenkadulla oli Karjalaisten sauna, jossa sai makoisat löylyt.
Oikokadun puoleisista ikkunoista oli mukava katsella kaupunkiin meneviä ja sieltä palaavia mäkimattilaisia. Pirkkasen pihassa, tie toisella puolen oli aina elämää. Rappuja pitkin, harjun rinteessä sijaitsevaan kotiinsa kiipesivät kauniit Jyrkänteen naiset. Meidän puolen mäellä näki joskus konttaavan ”nesteen” hakijoita. Siellä kökötti ns. ”Nousevan auringon talo”.
Aitiopaikalla olimme Helluntaisin, Harjun ajojen aikaan. Penkereet oli vuorattu heinäpaaleilla. Näimme tiukimman kurvin, kun moottoripyörät hurjastelivat Löylykadulta Mäkmatin- ja edelleen Oikokadulle.
Hupaisa muisto ”naapuriystävyydestä”:
Herätyskellomme oli mennyt rikki. Äitini pyysi Siiriä, joka Pirkkasen talosta aikaisin aamulla lähti Schaumanille töihin, heittämään mennessään kivellä seinään. Kivi lensi, ei seinään vaan ikkunasta sisään. Taatusti herättiin!
Marraskuussa 1960 muutimme uudisasukkaiksi Viitaniemeen.
”Olen polkuni päässä, tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa……”
Nostalgiset muistot heräävät aina Perhepuistossa kulkiessa."
Kirjoittaja:
IRJA PAKARINEN